Vauvan tulevan huoneen kunnostamisella on ollut kasapäin hyviä puolia, kuten se, että olen saanut päätökseen pitkittyneet projektit. Ilman dedistä (aka laskettu aika) huone ei todennäköisesti olisi saanut seiniinsä puhdasta maalipintaa ja varmuudella tiedän, etten olisi saanut vaihdettua kattovalaisinta.

Nolottaa tunnustaa, mutta vaatehuoneeni ylähyllyllä on majaillut jo kahden vuoden ajan Hulluilta päiviltä ostamani Yki Nummen harmaa Kuplat-valaisin. Kunnes koitti vihdoin se päivä, että veljeni ystävällisellä avustuksella valaisin pääsi viimein hyllyltä kattoon. Varsinainen win-win -tilanne: kaunis valaisin toimintavalmiudessa ja vaatehuoneessa iso kolo tyhjää tilaa, hienoa!

Seinähyllylle päätyivät passelit muovista punotut korit, mitkä kätkevät sisäänsä purkkeja, purnukoita, papereita ja muuta vauvatilpehööriä. Korit ja viiri löytyivät Tigeristä.

Kuplat katossa ja viiri seinässä eli pian huoneessa alkaa olla valmista.

Parasta ja kauneinta, mitä voi hankkia kun taskun pohjalta löytyy kaksi euro ja viisikymmentä senttiä? Ainoa oikea vastaus on Søstrene Grene -kaupan lintusakset! Oikeasti, voiko olla nätimpää kapistusta?

Täten voisinkin perustaa yhden naisen liikkeen, minkä manifesti olisi lisätä arkisiin käyttötavaroihin yksityiskohtia ja iloa!

Pikkusakset on todennäköisesti tarkoitettu ompelulaatikon varusteeksi, mutta itse ajattelin pujottaa kaunokaiset nahkanyöriin ja siitä kaulaan keikkumaan. Sakset ovat hankinta keväiseltä Kööpenhaminan reissultani.

Söpöt, terävät ja käytännölliset!

Työpäiviä on jäljellä niin vähän, että ne pystyy helposti laskemaan yhden käden sormilla. Viimeiset palaverit on myös jo pidetty ja osa toimistolle kantautuneista henkilökohtaista tavaroistakin roudattu jo kotiin. Aika yllättävää muuten, kuinka monet parit kenkiä työpaikallekin on pesiytynyt!

On tosi kummallista siivota työhuonetta, kun tiedän lähteväni pitkäksi aikaa pois ja jonkun toisen tulevan paikalleni, mutta kuitenkaan en ole lopettamassa töitä. Tavaroita pakatessani ja papereita silppuriin syöttäessäni, tuntuu vaikealta kuvitella töihin paluuta ja mieleen hiipii väkisin pieni haikeus. Seuraavana päivänä taas riemuitsen pientä lukua näyttävästä aamukalenteristani. On kai safe to say, että tunteet heittelehtivät pientä vuoristorataa.

Vauvamahani on jo niin vaikuttavan näköinen, että huomaan vastaantulijoidenkin katseen suuntautuvan aivan uuteen paikkaan. Tuijotukset eivät osu isoihin aurinkolaseihin tai edes perinteisesti rinnukseen, vaan keskivartalon kohdalle. Ihan uutta, että ihmiset tuijottavat minua vatsaan!

Olennainen osa pesänrakennusviettiäni: tuoreet kukat.

Teini-iässä parhaan kaverini äiti työskenteli sairaalassa hammashoitajana. Kaverini unohti ottaa kotiavaimensa mukaansa, joten haimme avaimet kaverin äidin työpaikalta, sairaalasta. Minulla valui kyyneleet parkkipaikalla odotellessani. Ja kun omalta äidiltäni leikattiin suonikohjut, pyörryin vierailukäynnillä äitini sängyn viereen. Sanomattakin kai selvää, etten ole elämässäni viettänyt sairaalassa kuin minuuttien mittaisia hetkiä.

Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, että olen joutunut kohtaamaan säännöllisesti terveydenhuoltoon ja sairaalamaailmaan liittyviä pelkojani. Pelkoni eivät ole kuitenkaan hälvenneet mihinkään. Tästä konkreettisena todisteena on verenpaineeni, mikä kohoaa neuvolan terveydenhoitajan toimistossa huippulukemiin. Sain neuvolasta lainaan mittarin, millä pystyn kotona mittaamaan paineita vähän rennommissa tunnelmissa. Helpottavaa tietää, ettei paineissani ole oikeasti mitään vikaa, minä vaan jännitän ihan pirusti.

Varsinainen koitos on kuitenkin vielä edessä, yöpyminen sairaalassa. Luotan siihen, että olen h-hetken koittaessa niin hormonipäissäni, väsynyt, kipuinen ja sekaisin, ettei paikalla ole tuolloin niin väliä!


Siinä se nyt köllöttelee, uusin parhain kaverini.

Elukka hoitaa purukalustoaan kaluamalla luita. Selkeitä suosikkeja ovat oikeat, kovat luut. Poroa, hirveä ja nautaa on järsitty sellaisella pieteetillä, ettei plakkia ole juurikaan hampaiden pintaan tarttunut.

Jostain syystä useimmat luut jäävät kuitenkin kesken tai ainakin Elukka menettää niihin mielenkiintonsa, kunnes taas tauon jälkeen löytää jonkin vanhoista luista uudelleen.

Kevätsiivousta tehdessäni havahduin siihen, miten paljon luita onkaan meille pesiytynyt (ja millaisista paikoista niitä löytyy!). Noh, havahtumista toki tapahtuu lähes joka yö, kun astun kipeästi paljaalla jalallani terävän luun päälle.

Sekalainen lajitelma kaluttuja luita, nam.